sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Elonmerkki

Niin vain kävi, että joulu on juhlittu ja vuosiluvun viimeisen numeron sai kääntää kuutoseksi. Piti ihan pohtia, mitä harrastuksellista labradorien elämä on sisältänyt kahtena viime kuukautena, jolloin meistä ei ole kuulunut mitään, mutta melko tyhjää lyö. Toisaalta on tuntunut hyvältä taas hetkeksi unohtaa treenaaminen lenkki- ja olohuonepätkiä lukuun ottamatta, ja jättää aikatauluttaminen ja stressaaminen vain niihin asiohin, joihin ne on pakko kohdistaa - toisaalta kaipuu tokokentille ja nomepelloille on tuntunut ikävältä, kun syynä siihen loppuvuodesta on ollut se, että yksi kahdesta treenikaverista on saikkuillut. Una kärsi kroppaongelmista toista kuukautta, eikä satunnaisesti ilmenevään ontumiseen fyssarin, hierojan tai eläinlääkärin avulla saatu selkeää aiheuttavaa syytä. Röntgenkuvat paljastivat puhtaita nivelpintoja, joten todennäköiseksi aiheuttajaksi jäi lihas- tai jännevamma. Parin viikon tulehduskipulääkekuuri yhdistettynä lepoon vaikuttaa varovaisesti sanottuna hyvältä, mutta haluamattakin olen vielä hieman varpaillani ja kyttään ruskean jokaisen askeleen sijaan vain joka toista silmä kovana. Kaduille kylvetty tappajasepeli on tuonut asiaan oman extreme-mausteensa, useamman kerran on saanut säikähtää Unan onnahtaessa yhdellä askeleella, mutta (kai onneksi?) anturan sisästä on saanut kaivaa joka kerralla sentti kertaa sentti -kivenmurikan, jonka jälkeen elämä on helpottanut.
Parin viikon levon ajaksi Una joutui sataprosenttiseksi hihnakoiraksi, mikä oli melkoinen tyrmäys sen arkielämälle, jolloin se on tottunut olemaan lähes tulkoon aina irti. Vapautta sairaslomalaisen lenkkeilyyn pääsi tuomaan messarituliaisena kirkuvan punainen fleksi, jonka avulla ruskea pääsi ravaamaan vapaasti, mutta jättämään juoksentelut ja Qupan kanssa riehumiset pois. Koitin tähdätä fleksilenkeille pimeän tai mahdollisimman harmaan kelin aikaan, sillä en kehdannut tuossa tyylikkäässä nykyajan hihnassa ulkoiluttaa labbiksia ihmisten ilmoilla. :D Aluksi kapistus tuntui ihan käteenkäyvältä vaihtoehdolta ulkoiluttamiseen, mutta kun parin viikon aikana tarpeeksi monta kertaa selvitin sen risukosta, ennaltaehkäisin polkupyöräkolarin fleksin narun läpi sujahtavilta pyöräilijöiltä sekä poimin kädestä karanneen ja seitsemän metriä koiran perässä pusikkoon kelautuneen punaisen paholaisen käteeni totesin, että ehkei sittenkään. Vaikka labbikset ovatkin kuuliaisia lenkkeilijöitä, niin ehkä sittenkään ei kolahtanut...

Myös Qupsu on päässyt vierailemaan eläinlääkärillä, ja tsekattiin käynnillä muun muassa veriarvot, jotka kaikki olivat viiterajojen sisäpuolella ja näyttivät hyviltä. Mitään huolestuttavaa ei löytynyt muualtakaan, oli helpotus ja ilo kuulla, että pian kymppivuotias vaikutti hyvältä.
Jotta terveysteemaan ollaan päästy, niin loppusyksystä päästiin tutkailemaan koirien veri- ja ulostenäytteitä. Qupa ja Una molemmat pääsivät harjoittelukappaleiksi verinäytteenottoa varten shelttikaveri Hugon kanssa. Operaatio verinäyte suoritettiin eräänä iltana kaverin kylppärissä ja saadut veret pääsivät osalliseksi borrealia-vasta-aineiden tutkintaan. Ei löytynyt vasta-aineita kummaltakaan labbikselta, vaikka punkkeja on vuosien varrella kerääntynyt matkaan. Viime kesäksi annettu Bravecto-tabletti tuntui toimivalta vaihtoehdolta muutaman torjumattoman vuoden jälkeen. Qupsun ulostenäyte oli myös puhdas tutkituilta muutamilta viruksilta.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Syksyn vierailevat ja sukurasitteita

Syksy on taas kulunut. Arkea ja pitkiä lenkkejä sänkipelloilla on ollut ihastuttamassa muutama lainalabradori. Valtavan iso ja valtavan ihana Väinö oli viihdyttämässä äitiään yhden viikonlopun. Una ei ollut viihtymisestä aivan samaa mieltä, kun sen tuli esittää niin vakavaa ja arvokasta pennun edessä...
Sittemmin Una lähti vajaaksi viikoksi Raumalle opintomatkalle opiskelemaan lintukoiran elämää, ja Mango tuli Qupsun seuraksi ja iloksi. Blondit olivat söpöjä taistellessaan tennarista ja pöhistessään kuorossa hämärässä illassa milloin millekin puulle tai pusikolle.
Vertailun vuoksi sama paikka, sama vuodenaika, samat blondit, mutta kuusi vuotta sitten Mango ja Quuppa olivat kolmevuotiaita:
Unakin pääsi kotiuduttuaan nauttimaan blondien seurasta, ja käytiin Haltialan suunnalla muutaman kerran lenkillä vapaapäivien kunniaksi. Ei ollut iltapäivällä ja varsinkaan harmaalla säällä ulkoilijoista ruuhkaa, kyllä kelpasi!
 
Treeneistä ollaan pidetty heikosti huolta, mutta onneksi viime kuukausina ollaan Unan kanssa saatu peruutuspaikat labbisten tokovalmennusryhmään Heidin oppiin. Etenkin parina viime kertana on kirkastunut mielessä millaiset suoritukset ovatkaan palkan arvoisia ja mitkä eivät. Monta kertaa olen saanut kuulla, ettei korjattu suoritus ole hyvä, eikä todellakaan "super!", saatika palkan arvoinen, kun olen innostunut kehumaan ja palkkaamaan vihdoin oikeaan osunutta Ulpua asiasta, joka on sille päivän selvää. Heidi on ollut hyvä muistuttamaan, että mikäli Una on yhtään sukuunsa tullut, niin se osaa mennä sieltä, mistä aita on matalin tai esittää herkkää ja haavoittuvaista olematta oikeasti pehmeä, mitä erään treenin alkuun arvelin. Ulpu onkin tähän asti treenannut kuin posliinikoira silkkihansikkaalla, sillä eihän ruskealle ole voinut huomauttaa, jos se mokaa jotakin, tai vaatia siltä jotakin hankalaa, mutta olen ilmeisesti ollut teatteri-Unan lumoissa viimeiset viisi vuotta. :D Eihän se rikki mennyt, kun sille huomautettiin ohjattu-ruutu-erottelutehtävässä selkeästi väärästä toiminnasta ja talutettiin ruutuun kapulalle varastamisen jälkeen, seuraavalla toistolla Una vain tsemppasi paremmin, jotta onnistuisi. Nämä kolme treeniä ovat kyllä olleet valaisevia! Ulpu saanee jatkossa hieman erilaisia treenejä, ja silkkihansikaskohtelu poistunee tokovaliolta, joka näköjään tietää ja osaa, jos siltä uskaltaa sen vaatia.
Suku on pahin (vai miten se meneekään...) ja sukurasitteet seurasivat myös Pomarkkuun, jonne matkasimme lokakuun ensimmäiseksi viikonlopuksi. Una oli valmistautumassa nomen AVO-luokan debytointiin Raumalla edeltävällä viikolla, ja oli kouluttautunut yhdessä treenissä olemaan palauttamatta riistoja Ritalle käteen asti. Kokeeseen en itse uskaltautunut kartturoimaan Unaa avoimeen luokkaan, vaan tyydyin sivustakatsojan ja talkoolaisen rooliin. Koe alkoi helpotetulla kolmosmarkkeerauksella, ja tuhma Una jatkoi Ritan kouluttamista olemalla palauttamatta kahta kolmesta riistasta käteen. Kuulemma oli hyvin Gilda-äitinsä tapaan käyttäytynyt, kun oli tälläisen kieroilun edes keksinyt, ja katsellut Giltsimäisellä ilmeellä metrin-parin päästä, että mitäpä tähän tuumaat. Kokeesta ei siis jäänyt paljon kerrottavaa jälkipolville, mutta itse viikonloppu oli huippuhauska.
Liian viisas?

perjantai 9. lokakuuta 2015

Kaupunkeja, kauniita maisemia ja kaatosadetta Norjassa

Una ja Anna kannella
Kolmen koon kombo eli olipa kerran matka Norjaan. Todellisuudessa meidän reissukuvat ovat jääneet lojumaan kameraan kirjaimellisesti kuukaudeksi jos toiseksikin, kun syksy on pitänyt kiireisenä. Syksy kuitenkin aloitettiin Norjan reissulla, kun syyskuun ensimmäistä viikkoa vietettiin länsinaapureiden teitä ajellessa ristiin ja rastiin. Ulpun ja allekirjoittaneen matkasuunnitelma tuli hiukan extemporee, kun meidän molempien piti pysyä visusti Suomessa ja palata luentosaleihin kesän jälkeen (niin, ei Unan kylläkään...), mutta niin vain oltiinkin maanantaiaamuna viiden aikaan tien päällä kumpainenkin. Quattro pääsi ihanan Mangon luokse viikoksi hoitoon, ja oli sitten pentuaikojen ensimmäistä kertaa missään yön yli. Tuhmimman temppunsa hoitoviikon aikana Qupa oli tehnyt karatessaan takapihalta etupihalle syömään marjoja. :D

Maanantaiaamu valkeni aurinkoisena, kun aurinko hitaasti - mutta varmasti alkoi nousta horisontin päälle Turun lähestyessä. Suunnattiin Turusta päivälaivalla ensin Tukholmaan, josta suunnitelmissa oli lähteä taittamaan matkaa kohti Osloa jonkun tunnin verran. Lipuessamme meren yli aurinko paistoi koko matkan siniseltä taivaalta, joten oli hiukan hankaluuksia ymmärtää tulevan viikon sääennusteita Osloon: vettä, kaatamalla vettä ja vielä hiukan lisää kaatamalla vettä.

Laivan hiekkalaatikko oli ollut harmillisen heikolla hoidolla, eikä kumpikaan ruskeista suostunut astumaan tassullakaan haisevaan miniboksiin, jonka pohja oli peitetty muutamalla kivenmurikalla. Tukholmaan rantautuessa nelijalkaiset pääsivätkin heti ensimmäisenä ulkoilemaan, ja ehdittiin parahiksi takaisin autoon ennen ensimmäisiä sadepisaroita.

Muutaman matkalle sattuneen mutkan kautta päästiin vauhtiin, ja suunniteltu yöpymispaikka Kinnekulle Vänernin etelärannikolta saavutettiin puolenyön aikaan. Lähellä Lidköpingiä sijaitseva leirintäalue oli sekin monen mutkan takana, ja usko meinasi loppua, kun mutkiteltiin kaatosateessa pimeitä pikkuteitä yli 15km ilman kyltin kylttiä. Oikea paikka löytyi kuin löytyikin, ja onni suosi, kun paikalle saatiin vielä työntekijäkin myöhäisestä saapumisajasta huolimatta!
Vänernin rannalla
Tiistaiaamu valkeni järven rannalla aurinkoisena ja varpaat sai upottaa lämpimään hiek... Ei kun, hetkinen. Maisemista oli ingen aning, kun yön pimeydessä ei nähnyt eteensä. Aivan Vänernin rannasta päästiin heräämään, mutta auringosta tai uimakeleistä ei ollut tietoakaan koleassa aamun tihkusateessa. Kinnekullen ympäristöä ja luonnonsuojelualueita oli kovasti kehuttu, joten pyörähdettiin ennen lähtöä aamulenkillä paikallisissa kulttuurikohteissa. Jo suljettu näkötorni sijaitsi korkealla mäellä, josta olisi ilman torniin kapuamistakin ollut komeat näkymät, mikäli paksu sumu olisi ehtinyt hiukan hellittämään.
Tämän lisäksi nähtiin myös niitä aidompia kallimaalauksia!
Una&Anna ja kohti Lidköpingiä
Norjan raja saavutettiin varsin hyvään aikaan, ja Oslon lounaispuolelle päästiin sukeltamaan kätevästi vuonon alittavaa tunnelia pitkin. Rajanylityksen jälkeen maisemat parantuivat kertaheitolla, kun rotkoja, korkeita mäkiä siltoineen ja rinnekylineen ilmestyi mutka mutkan jälkeen lisää. Illalla käväistiin ennen hämärän tuloa paikallisten suosittelemalla alueella lähellä Osloa katsomassa sateisia maisemia ruskeitten kanssa.
Anna ja Una Oslovuonon rannalla
Keskiviikkoon herättiin Oslon lähettyviltä, ja vieläkö pitäisi mainita, että vettä satoi ja ihan sitten kunnolla. Aamupalalla mietittiin kuumeisesti sääkarttojen äärellä mihin suunnattaisiin päiväretkelle, teki kovasti mieli nähdä, voiko Norjassa paistaa aurinko tai ylipäätään olla sateetonta. Tønsbergiin, reilut sata kilometriä Oslosta kohti Norjan eteläkärkeä ennustettiin ainoastaan harmaita pilviä, joten suunnattiin riemusta kiljuen sinne kuivemman kelin toivossa! Aivan kaupungin keskustassa oli ulkoilualue korkealla mäellä, jonne päädyttiin kapuamaan. Näkötornin portailta avautui hieno maisema Tønsbergin kattojen ylle, ja ei olisi aamulla uskonut, että aurinkokin voi paistaa! Kyllä kelpasi kahden vuorokauden sateen jälkeen. :)
Ruskeat toteemipaalut näkötornilla
Tønsbergista tie vei kohti Osloa, ja ennen iltaa saatiin kaikki tavarat auton kyytiin ja auto tien päälle. Päivällä laskeskeltiin kovasti, josko rajallinen aika riittäisi visiitille Norjan länsirannikolle vuonomaisemia ihailemaan, mutta vuorokausista olisi loppuneet tunnit kesken, jos oltaisi koitettu singahtaa länsirannikon kautta takaisin Tukholmaan ja ehditty jotakin maisemaakin katsella. Tyydyttävä oli lähempää löytyviin matkakohteisiin, ja lähdettiin ajamaan toistasataa kilometriä Oslosta länteen Rjukanin kylään. Laaksossa sijaitseva Rjukan saattaa olla monelle tuttu kymppiuutisten loppukevennyksestä, sillä kahden vuoren välissä oleva kylä on puolet vuodesta varjossa, auringon säteiden tavoittamattomissa. Muutama vuosi sitten paikka pääsi julkisuuteen, kun paikalliset asensivat kylää reunustavalle vuorelle kolme jättiläimäistä peiliä, jotka heijastavat auringon kaupungin torille myös talviaikaan. Mekin onnistuttiin nämä valontuojat bongaamaan rinteestä paikallisen avustuksella.

Kuten arvata saattaa ja teemaan kuuluu, matka Rjukaniin taittui tutussa ja turvallisessa kaatosateessa - tai taittui ja taittui. Näistäkin kilometreistä suurin osa mutkiteltiin säkkipimeässä kapeita teitä ylös ja alas sateen rummuttaessa tuulilasiin. Harvoin on 170 kilometrin matka tuntunut kestävän yhtä loputtoman kauan kuin nyt.. Rjukanin tienviitat lävähtivät lopulta nenän eteen, ja toiselta leirintäalueelta tärppäsi hereilläolevan vastaanoton puolesta.

Seuraavana aamuna herättiin ensimmäisenä herätyskelloon, mutta silmät sai lopulta auki hirvittävä veden pauhu. Kaatosade ensimmäisenä mielessä, mutta ääni tulikin leirintäaluetta sivuavasta koskesta! Leirintäalueen sijainnista oltiin autuaan tietämättömiä illanpimeydessä sinne saapuessamme, joten aamun näky oli hieno! Alue sijaitsi kahden vuoren kapeassa laaksossa, kuten itse Rjukankin, ja molemmin puolin kohosivat sumuun katoavat korkeat rinteet (valuvine vesipuroineen, jotka olivat seurausta viime päivien sateista). Ei hassumpi paikka herätä aamulla!
Aamun ensimmäinen näkymä
Rjukanissa olisi kaikesta päätellen paljon nähtävää, mutta pikavisiitillä ja huonolla säällä paikkaan ehti saada vain pintaraapaisun. 1800 metrin korkeuteen kohoava Gaustatoppen olisi ollut saavutettavissa sekä jalan tai osittain vuoren sisällä kulkevalla rautatiellä, ja selkeällä säällä sieltä olisi ollut hulppeat maisemat. Ei lähdetty edes yrittämään tätä, mutta sen sijaan noustiin Krossobanen-köysiradalla koirien kanssa "vain" vajaan kilometrin korkeuteen. Kylää peittänyt hernerokkasumu ei ollut vielä hälvennyt, joten näkymät katosivat usvan peittoon varsin nopeasti nousun aikana.
Rjukania halkonut vesistö
Paluumatkalla Rjukanista pilvet ja sumu väistyivät sen verran, että näkyvyys kasvoi aamun muutamasta metristä huomattavasti. Kuluneiden päivien sateet olivat sulkeneet tien ykkösreittivaihtoehdolla, joten tyydyttiin vaihtoehtoiseen reittiin kartan pyörittelyn jälkeen. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla vastaan tuli vuoren reunaa tiukasti mutkittelevat tiet sekä matkan hienoimmat maisemat, joita ihaillessa olisi voinut viettää hetken jos toisenkin! Vieläpä, kun oli poutaakin.
Una&Anna



Paikoitellen noustiin korkeammallekin:
Rjukanissa aamulla, illalla Oslossa, joten ehdittiin tutustumaan pääkaupunkiin jalkaisin ennen pimeän tuloa. Holmenkollenin mäellä hyppytornin juurella seikkailtiin monen muun turistin seassa ennen kuin laskeuduttiin mäeltä keskustaan. Ulpu ja Anna pääsivät ulkoilemaan Frognerparkin valtaville nurmikentille ja veistospuistoon muun muassa Monoliitin juurelle. Puistoon pääsy vaati useamman kerran vauhdinottoa bomstasjonin kautta, kun kierrettiin korttelia kartalta tiputtuamme. Muutaman tietullikierroksen jälkeen lopulta löytyi oikea risteys ja paikka autollekin... Oslo vakuutti kyllä kauneudellaan sen yhden illan aikana, mitä ehdittiin siellä pikaisesti viipyä ja katsella ympärillemme!

Holmenkollenin mäeltä avautui näkymä Oslon ylle
Perjantaiaamuna lähdettiin Oslon eteläpuolelta valumaan kohti Tukholmaa muutaman norjalaisen pikkukylän ja kaupungin kautta. Fredrikstadissa lähellä Ruotsin rajaa tutustuttiin sen ydinkeskustasta syrjässä sijaitsevaan vanhaan kaupunkiin, joka puutaloineen, mukulakivikatuineen ja niillä vapaana viipottavine kanoineen oli varsin suloinen paikka. Allaolevaa kuvaa ottaessa muuan norjalainen ihmetteli, ettei ole koskaan nähnyt yhtä tottelevaisia koiria.
Fredrikstadin ihmettely vei sen verran aikaa, että saatiin hurauttaa Ruotsin puolelle melko reippaalla vauhdilla, jottei illan laiva jätä kyydistä Tukholmassa. Minuuttipelillä, nollalla eksymisellä ja muutamalla ruskeitten ulkoilutauolla oltiin lailliseen aikaan perillä, eikä edes viimeisenä hurautettu laivan kyytiin. Montaa upeaa maisemaa, kaunista kylää ja jokusta sataa kilometriä matkanneena päästiin seilaamaan takaisin Suomeen. Hyvä reissu, parempi mieli ja sittemmin iloisia uutisia, sillä lomailun lisäksi matkalle oli myös todellinen tarkoitus Annan osalta.

torstai 10. syyskuuta 2015

Ensimmäinen nomekoe

Elokuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna käytiin korkkaamassa sekä Unan että minun nomekoeura ekassa nome b -kokeessa ikinä! Starttaaminen on ollut tähtäimessä jo vuosia, mutta kummasti se on aina siirtynyt yhdellä jos toisellakin vuodella eteenpäin. Kesän (harvahkojen) treenien jälkeen uskaltauduin viimein ilmoittautumislomakkeelle, kun viisaamman mielestä Una ei ole mikään toivoton lintukoira. :D Tavoitteena oli viimeinkin tarkistaa millä tasolla nomeosaaminen on, ja tulokseen yltäminen oli ääneensanomattomana tavoitteena.
Lauantaina Raumalla oli ohjelmassa taipparit, sunnuntaina alokasluokan koe, ja helle helli koko viikonlopun, luksusta elokuun loppupuolella! Rantasaunan terassilla kelpasi nauttia auringosta (ja ehkä siinä sivussa seurata vähän koesuorituksiakin). Lauantain taippareihin osallistui Unan puolentoistavuoden ikäisistä pennuista Pippa (U.Violet) ja Roki (U.Velvet Helmet), jotka molemmat läpäisivät kokeen hienosti, onnea te!

Sunnuntaina sitten jännän äärellä alokasluokassa. Me startattiin aamuryhmän viimeisinä, joten ehdin onneksi ennen omaa koitosta näkemään ensimmäistä kertaa alokasluokan koesuorituksen, jotta en mokaisi itse hommaa tekemällä jotakin totaaliurpoa. Vaikeaahan se olisi, kun kyse ei kuitenkaan ollut tokosta... Eniten ajattelin hankaluuksia tulevan siitä, etten osaisi pitää sormiani irti Ulpusta, vaan taputtelisin ja rapsuttelisin sitä kiitokseksi joka noudon jäljiltä rutiininomaisesti. Onneksi kävin kastamassa ruskean ennen suoritusta, sillä märkä turkki hillitsi läpyttely- ja halailuintoa kummasti.
Koe alkoi lyhyehköllä seuruutuksella ensimmäisen markkeerauksen lähetyspaikalle. Liikkeelle lähdettäessä tuli tosi hyvä fiilis, Una oli selvästi treenamassa nomea eikä tokoa, kun katsoi seuratessa eteenpäin, silti ollen kuulolla ja pitäen oikean paikan! En joutunut kertaakaan muistuttamaan, että mennään yhdessä eikä erikseen! Ensimmäinen markkeeraus tuli pienen vesimutaojalutakon taakse kaislojen ja muun kasvillisuuden sekaan. Ulpu oli tottelevainen, kun pysyi laukauksen ajan paikallaan ja lähti vasta minun luvasta, eikä tuomarin. Lutakon yli uituaan Una siirtyi yhden kiepsahduksen kautta maalle pudotuspaikalle ja varis palautui hyvin.
Tästä jatkettiin seuraamisella ampujan perässä sillan yli järven rantaan, missä toinen ykkösmarkkeeraus lokilla pidemmällä matkalla kahden vesikasvillisuusalueen väliin. Sivulla odottaminen oli jälleen hyvä, mutta noutoon lähtiessään Una päästi haukahduksen. Vedessä Una lähti kiertämään vesikasvillisuutta oikean kautta, mutta sai sitten hajun linnusta. Rantaan noustuaan Una tiputti lokin, mutta palautti sen sitten käskyn saatuaan käteen.
Tästä lisää seuruutusta pitkospuita pitkin metsän puolelle. Kapealla lankulla ei mahtunut kulkemaan vierekkäin, joten ajatuksena oli käskeä Una kulkemaan takana, mutta se päättäväisesti änkeytyi ohi muutaman kerran, joten annoin asian olla, kun se malttoi kuitenkin pitää huolen siitä, ettei lähtenyt rynnimään edelle. Pitkospuiden jälkeen laukaus ja seurautus ohjauspaikalle. Maaohjaus tehtiin loivaan helppokulkuiseen metsärinteeseen, jonka oikealta puolelta alkoi hakualue. Ohjauksessa olisi itseni pitänyt reagoida nopeammin, eikä antaa Unan poiketa linjalta, mutta pillitin sen lähemmäs vasta, kun oli ajautunut etuoikealle. Pysäytyksen jälkeen lähti ihan ok taakse, ja variskin lopulta saatiin talteen hienoisen vapaan haun jälkeen.

Lopuksi hakualue, joka oli pienen polun molemmin puolin kaislikon ja järven suuntaan sekä toisella puolella metsärinteeseen. Koiraa ei lähetyksen jälkeen nähnyt alueella liikkuvan, mutta Una teki suhteellisen hyvää hakutyötä, lähti jokaisella lähetyksellä matkaan, eikä palannut ilman riistaa takaisin ja kaikki palautukset tulivat hyvin käteen. Viidennen riistan jälkeen tuomari pyysi vielä laittamaan alueelle, ja lähetin Unan metsärinteeseen, josta ei muistikuvien mukaan ollut vielä palautunut riistaa. Una etsi pidemmän aikaa, mutta palasi lopulta tyhjänä takaisin. Tuomari kehotti vielä lähettämään koiran hakualueelle, ja Una lähti kauemmas etsimään, kunnes jonkun ajan kuluttua tuomari käski kutsua koiran alueelta pois ja kytkeä. Ymmärsin, että löytämättä jäänyt riista oli lähin, mutta ilmeisesti kukaan aamupäiväryhmän koirista ei ollut sitä jostain syystä löytänyt.
Suorituksen jälkeen tuomari Tobina Nyman esitti sanallisen arviointinsa. Markkeerauksista ja paikallistamiskyvystä Una sai kehuja, eikä toiseen noutoon lähtiessä tulleesta äänestä vielä alo-luokassa sakotettu. Ohjaus oli heikoin osuus, ja olin uskovinani sen tiputtavan palkintosijaa yhdessä kokeeseen mahtuneiden pikkumokien, se ääni sekä yksi ennen palautusta tippunut lintu, kanssa. Yllätys olikin kyllä suuri, kun tuomari sanoi päästävänsä meidät jäljelle!
Jäljet tehtiin iltapäiväryhmän päätteeksi. Odotellessamme lähetyspaikan tienoilla lupaa lähetykseen Una jo nuuskutteli metsään päin kaula pitkällä, eikä vaatinut kovin suurta kehoitusta jäljelle lähtöön. Una nappasi jäljen nopeasti, ja kanikin löytyi jäljen päästä.

Tuloksena siis ALO1, taitava ruskea ja hämmentynyt ohjaaja! Tämän vuoden tavoitteena oli saada jostakin kokeesta alokasluokan tulos, ja joskus tulevaisuudessa ykkönen tavoitteellisemman treenin tuloksena, mutta tavoitteet saa nyt rustata uusiksi.
 
Haku
Lähtee määrätietoisesti hakuun. Tekee töitä omalla vauhdillaan, mutta lähtee joka kerta etsimään, kun lähetetään. Löytää hyvän määrän riistaa.
Ohjattavuus
Selvittää ohjauksen, mutta lähinnä vapaalla haulla. Pysyy kuitenkin melko suppealla alueella.
Paikallistamiskyky
Selvittää molemmat ykkösmarkkeeraukset määrätietoisesti.
Riistan käsittely
Oma-alotteiset talteenotot, hyvät palautukset ja luovutukset.
Jäljestämiskyky
Selvittää jäljen.
Muut ominaisuudet
Tarkkaavainen ammuttaessa. Ui mielellään. Pientä ääntelyä lähtiessään uimaan markkeeraukselle.
Yleisvaikutelma
Hyvin ohjaajan hallinnassa oleva koira, joka selvittää koko kokeen. Pientä toivomista on ohjaustehtävässä. 

perjantai 21. elokuuta 2015

Hellettä ja aurinkoa

Tällä viikolla päästiin pitkästä aikaa Ulpun kanssa ohjattuihin tokotreeneihin! Saatiin peruutuspaikka labbisten tokovalmennusryhmään, jossa Unan kanssa itsekin treenailtiin viime vuosi. Tälle vuodelle en hakenut mukaan, kun vuoden vaihteessa tokotauko tuntui hyvältä idealta, mutta pikku hiljaa tavoitteellisempaa treenausta ja kokeita alkaa kaivata. Etenkin jos uusilla säännöillä mielisi päästä kisaamaan, niin pitäisi kyllä taas alkaa treenata suunnitelmallisemmin ja päivittää hiukan varustevalikoimaa.
Maanantaina suunnattiin siis Heidin treeneihin paahtavalle sirkuskentälle. Onnistuin telomaan itseni hetkeksi aikaa yksikätiseksi, joten oli pieni kysymysmerkki kuinka treenaaminen yhdellä kädellä onnistuu, mutta ajattelin lähtiessä, että onhan yksi parempi kuin ei mitään ja hyviä treenejä hukkaan saa heittää... Tehtiin alkuosassa treeniä yhdessä paikkamakuu ja -istuminen. Paikkamakuussa ruskea meni jo sivulta maahan mutkalle, piti kyllä asentonsa, mutta makasi aivan kummallisesti. Näytti karsealta, mutta sivulta maahanmeno onkin ollut yksi Unan ongelmista, joka treenaamatta näköjään ilmenee heti. Istuminen oli hyvä.
Meidän treenivuorolla ajattelin laatia sotasuunnitelmaa merkittömän merkin ja ohjatun kiertohypyn treenaamisen aloittamiseen. Merkittömään merkkiin olen kuvitellut ideaalitilanteen, jossa Una osaa laukata eteenpäin sellaista ilmavaa laukkaa, josta pysähtyy käskystä säpäkästi. Una on taitava tarjoamaan, joten ajattelin, josko opettaisin eteenmenon tarjoamalla, jolloin saisin laukasta haluamani näköisen. Yksi ihan ok treenikerta tähän on alla, Heidin mielestä ajatus kuulosti hiukan kauhistuttavalta, eikä Una tätä nyt kokeillessa edennyt aivan suoraan. Tässä kompastuskiveksi koitunee se, ettei koiralla ole alkuvaiheessa selvää tikkusuoraa fokusta eteenpäin, jolloin täytyisi olla todella tarkkana palkkauskriteereistä, että palkatut liikeet suuntautuvat täysin eteenpäin ja itse palkka lentää niin ikään eteenpäin. Pienen pienikin heitto perusasennosta sivusuuntaan kostautuu 10m päässä mukavasti... Ehkei tämä olekaan niin hyvä idea kuin kuvittelin!

Merkittömän merkin opetukseen Unalle voisi kuitenkin sopia hyvin matala tikku, kosketuskeppi tai vastaava, joka sen pitäsi kiertää/mennä taakse/tikata. Tässä saisi tarkasti opetettua suoraan eteenpäin lähtemisen, eikä tulisi sitä ongelmaa, että Ulpu lähtee etsimään nami- tai kosketusalustaa nenällään maasta.
Ohjattua kiertohyppyä lähdettiin treenaamaan kapulan ja avohypyn kanssa. Tässä hyvänä ideana Heidiltä opettaa koiraa suuntaamaan hypyille jo alkuvaiheessa, ja kapula poimitaan matkalta mukaan. Alussa ohjaaja seisoo suoraan hypyn takana, jolloin koiralla on kuvitellulta pysäyttämispaikalta suora linja ohjaajaan. Pikku hiljaa vaikeutetaan liikkumalla itse kohti kokeenomaista seisomispaikkaa, jolloin koiran tulee tehdä selvä poikkeama hypyn suuntaan.

Avohyppy oli kuulemma ainakin alemmissa luokissa ollut yllättävän haastava, sehän on aika kapea, joten sellaisella olisi hyvä päästä treenaamaan, jottei hämmennä sitten kokeessa. En ollut ajatellutkaan, että sen suhteen saattaisi olla hahmottamisessa vaikeuksia, mutta onhan se toki erinäköinen kuin umpieste tai agihyppy.

Käsimerkkien kanssa olen vielä kahden vaiheilla: ajattelin ottaa tähän käsimerkit vastakäsillä ohjattuun sekoamisen estämiseksi, mutta yläkropan pitämiseen liikkumattomana täytyisi todella keskittyä. Vaihtoehtoisesti merkkeinä voisi olla vastaavat kädet kuin hakusuunnat, mutta liike tulisi pikemminkin kämmenestä, jotta ei olisi ohjattuun noutoon sekoitettavissa.
Muutamat ohjatut agitreenit elokuulta on jäänyt laittamatta ylös... Aika pitkälti ollaan keskitytty lyhyisiin tekniikkapätkiin treeneissä, kun meidän treenivuorolla on vielä aurinko porottanut niin lämpimästi. Pari viikkoa sitten treenattiin välistävetoja, takaakiertoja ja serpentiiniä, ja iloisena yllärinä huomattiin, että Una ei osaa kiertää vasemman kautta hyppyjä takaa, se on jostakin mystisestä syystä sille tosi hankalaa. Tämä tuli eteen myös keväällä jonkin radan osana, mutta silloin ajateltiin, että ehkä kyse oli vain sattumasta.
Tämän viikon treeneissä takaakierrot ja välistävedot tulivat jälleen radalla vastaan, ja niitähän me sitten päädyttiin treenaamaan. Takaakierrot siiveke oikean takaa kiertämällä sujuivat ihan ok, mutta vasemman kautta ei ollut toivoakaan ehtiä rytmiin mukaan, kun Una piti saattaa niin pitkälle takaakiertoon. Olin jo valmis luovuttamaan ekojen toistojen jälkeen, ohjaaminenkaan ei ehkä käden ansiosta ollut selkeintä mahdollisinta, mutta onneksi Alma jaksoi tsempata ja pakottaa yrittämään. Ja olikin kyllä voittajafiilis, kun saatiin tekniikat onnistumaan Unan kanssa kahdella hypyllä, vieläpä kun tuntui, että sain itse ajoituksesta jotakin jäämään selkärankaan! Pienet on ilot aika monen treenivuoden jälkeen. :D